Anthony Rausku: We’re Not so Alone
Olen toistuvasti narissut siitä, kuinka ansiokasta ja eri tavoin retroista kitararockia luova Anthony Rausku ei saa tiivistettyä juttujaan. Levyt ovat kyllä pitäneet sisällään hienoja biisejä, kuten nähtävästi vain fyysisenä ilmestyneen Nightmaren nimibiisi. Huipputasoa on myös kielen yllättäen suomeksi hetkellisesti vaihtaneen Sielujen sinfoniaa -kiekon Hei tulevaisuus -ässä, mutta ne kokonaisuudet. Rönsyilyn helmasynti ja taipumus venyttämiseen. Kuin vastauksena kaikkeen tuohon Rausku on julkaissut uransa lyhimmän pitkäsoiton, ’vain’ seitsemän raidan ja 32 minuutin mittaisen We’re Not so Alone -levyn.
Sainko siis mitä tilasin? Kyllä, luulisin niin. Rausku kulkee edelleen menneisyydestä tuttuja linjoja, aina luotettavan varhais-Bowien ja kokeellisessa pilvessään viihtyvän Lou Reedin hymistessä hyväksyvästi kulisseissa. Biisitrilogialla starttaava kiekko saa etenkin Trilogy II Moon Songin avulla korvan kallistumaan suuntaansa, kun juurevan välitön ilmaisu ja soitinpaletti osuvat naulan kantaan. Vielä timmimpää jälkeä syntyy, kun Eternal Life pöristelee ysärit niskassa halki aikain. Rausku on aina osannut sulauttaa elementtejä, mutta pata tuntuu porisevan nyt poikkeuksellisen kuumana.
Em. valioyksilöiden välissä kuultava The Tainted Man Hymn kruunaa albumin vahvan keskivaiheen, menon äityessä suorastaan Blue Öyster Cultista muistuttavaksi ilonpidoksi. Nopean alkukiidon jälkeen laskeudutaan melodisempaan ja pyöreämpään osaan, jossa vaihdetaan askelta ovelasti ja otetaan harmoniset palat tuosta vain haltuun. Näin progeista ja silti raikasta Rauskua on harvoin tullut kuultua. Kikkailuhan herralta on aina luonnistunut, mutta nyt brassailu vaihtuu duunarihenkiseen rehelliseen puurtamiseen. Tietysti kaikki on rockin(kin) saralla kiinni mielikuvista, mutta nyt kuvat vain osuvat kohdilleen.
Rausku boogaa, progeilee ja rokkailee, eikä levy vuodessa -tahti tunnu verottavan luovuuden lähdettä. Nostankin tuoreen kiekon jopa unohtuneeksi klassikoksi luettavan 1984-pitkäsoiton tasolle, vaikka levyt tyystin toisista maailmoista ovatkin kotoisin. Eipä neljän vuosikymmenen takainen artisti olisi toisaalta tainnut pystyä luomaan vielä ankkuri We’re Not so Alonen kaltaista helmeä, jonka hitaasti purkautuvassa rakenteessa on huimat määrät voimaa.
Mika Roth